hiljaisuus

Luin Hotakaisen Ihmisen osa. Tykkäsin. Aivan kuten kirjassakin: mitä ihminen kertoo toiselle tai jättää kertomatta? Millaisen kuvan elämästään haluaa antaa? Tai jättää jälkipolville? Pystyykö joku sellaiseen avoimuuteen, että kertoo oikeasti totuuden itsestään ja sattumuksistaan? Minä en. Pitääkö pystyä? Toivottavasti ei.

Ympärilläni on paljon ihmisiä, ystäviä, kavereita, jotka tuntuvat kertovan "kaiken", parisuhteesta, mahavaivoista, työongelmista... Täyttävät hiljaisuuden puheellaan. Vaivautuvat, jos on hiljaista. Parempi kuulla omaa ääntään kuin hiljaisuutta.
Olen ollut aina se kuuntelija. Ymmärtänyt ja kuunnellut, myönnennellyt ja kuunnellut, tukenut ja kuunnellut. Kun soitan, minä olen se, joka ensin kuuntelen kuulumiset, sen jälkeen on vuoroni kertoa omani. Joskus tulee toisen puhetulvasta niin tukkoon, että omat asiat tuntuvat vähäpätöisiltä, mitättömiltä kertoa. Jotkut vaan ovat sellaisia, että antavat tulla. Minä en. Minä nautin myös hiljaisuudesta.

Juttelen yksin. Se on toimiva tapa. Kuuntelija lopettaa varmasti silloin kuin ei jaksa enää.

tänään

Rohkeus aloittaa elämän ruotiminen. Nyt on se hetki. Olen antanut elämän viedä, ajelehtinut mukana. Sulkenut pahoja asioita pois mielestäni. Tyytynyt olemassaolooni. En ole voinut ymmärtää toisen ihmisen tarpeita, koska en ole tiennyt ja tuntenut omiakaan tarpeitani.

Viime yö meni sängyssä pyöriessä. Uni ei tullut. Pää kuhisi ajatuksia. Sekavia sellaisia. Jossain vaiheessa yläselkä jumittui. Kipu levisi päähän ja käsivarsiin. Aamulla panacodia ja turta olo. Kipu ei hävinnyt, onneton pikkupöhnäolo. Mutta kerrankin suon itselleni sen, että ei ole pakko tehdä mitään. Voi vaan olla. Kulkea yöpuvussa. Antaa kodin olla kaaoksessa. Kuka kaaoksen ja sotkun määrittää? Minä itse.

Kuka voi tehdä minua onnelliseksi, jos en itsekään tiedä mitkä asiat minusta tekevät onnellisen?